Sain kutsun Nuorten hyvinvointialueiden tulevaisuus -tapahtuman fasilitaattoriksi. Tapahtuma järjestettiin liiton (Nuva ry) ja Sosiaali- ja terveysministeriön yhteistyönä Helsingissä naistenpäivänä (8.3.) 2024. 

Miten meni noin niinku omasta mielestä?

Poliitikolle tyypillisesti, minun on vastattava ensin asian vierestä, sillä paras mittari fasilitaattorille on se, mitä osallistujat saavat aikaan. Pidin työpajaa Sotepe-alan (Sosiaali-, terveys- ja pelastustoimi) pito-ja vetovoimasta eli käytännössä kysymyksemme olivat: miten saisimme alalle lisää työvoimaa ja pidettyä nykyiset työntekijät alalle sekä mikä saisi nuoret lähtemään alalle.

Vedin samanlaisen työpajan muutaman kerran eri nuorille, ja jokaisella kerralla esiin nousi samoja asioita. Näitä olivat esimerkiksi: koko sotepe-alan huono maine tällä hetkellä, vaikutusmahdollisuuksien epäselvyys sekä palveluiden ja opiskelumahdollisuuksien eriarvoisuus Suomen eri kolkissa.

Koko ala kärsii mainehaitasta, joka on syntynyt huonojen työolojen (mukaan lukien palkka) esille nostamisesta, kansalaisten luottamuksen romahduksesta sekä nähdäkseni myös politiikan retoriikasta. Kansalaisten luottamus sosiaali- ja terveyspalveluihin ennen koronapandemiaa ja hyvinvointialueita oli noin 90%, josta se on laskenut nykyhetken noin 60%. Tämä ei kuitenkaan selity esimerkiksi palveluiden saatavuuden huonontumiselle, ainakaan jos uskominen on STM:n osastopäällikkö Kari Hakaria, joka kertoi palveluiden saatavuuden parantuneen.

Politiikassa on myös trendikästä esittää, että Suomen sosiaali- ja terveyspalvelut ovat romahtaneet, jonka jälkeen esitetään (yksinkertaistettuna) julkisten palveluiden yksityistämistä tai toivotaan hallituksen antavan lisärahoitusta kriittisiin palveluihin. Ottamatta kantaa siihen, mitä ehkä itse tekisin näiden asioiden päättäjänä, olisi erityisen tärkeää luoda menetettyä luottamusta uudelleen sekä luoda aitoja mahdollisuuksia opiskella alaa.

Työpajaa fasilitoidessani kuulin eräältä lähihoitajaopiskelijalta esimerkin siitä, että usein koulutuspaikka ja/tai työharjoittelupaikka ovat kovin kaukana asuinpaikasta. Opiskelija kertoi esimerkiksi 50 kilometrin matkoista ja nosti esiin sen, etteivät julkiset liikennevälineet kulje taajamien ulkopuolella eikä alaikäisillä vältämättä ole ajokortteja tai varaa sellaisen hankkimiseen. Ei siis mikään ihme, ettei kaikki halukkaat edes hae alalle töihin.

Työpajojen lopussa koottiin ajatukset yhteen sekä päätettiin esittää kysymyksiä iltapäivällä järjestettävässä päättäjäpaneelissa. Erityisesti haluan nostaa esille seuraavan kysymyksen panelisteille: "Mitä pitäisi tapahtua, että te voisitte työskennellä tai kuvitella työskentelevänne SOTEPE-alalla?"

Hyvinvointialueiden tulevaisuus

En ole halunnut ajatella hyvinvointialueita, sillä koko sana on aiheuttanut minussa lievää pahoinvointia. Näin ei kuitenkaan tulisi olla, sillä alueen palvelut koskettavat meitä kaikkia ja koen, että niistä olisi hyvä myös jotakin ymmärtää. Olen ollut myös maltillisen kriittinen uudistusta kohtaan ja etenkin sen perimmäistä tarkoitusta (säästöt) kohtaan.

Tapahtumalla pidetyissä asiantuntijoiden ja päättäjien puheenvuoroissa nostettiin esille, että uudistus on Suomen suurin uudistus sotiemme jälkeen, ehkä jopa suurempi kuin peruskoulu-uudistus 60-luvulla. Ennen meillä oli Kaiharin mukaan 195 sote-alan organisaatioita ja 22 pelastuslaitosta ja tässä uudessa 21 hyvinvointialuetta sekä Helsingin kaupunki ja HUS (Helsingin ja Uudenmaan sairaanhoitopiiri).

Nämä luvut asettivatkin minut pohtimaan omaa kantaani uudistusta kohtaan.

Lukujen lisäksi asiantuntijat ja päättäjät esittivät vertauksen suuren yrityksen vastaavanlaisen uudistuksen kestävän ainakin 3 vuotta ja, että välillä voidaan sulkea toimintoja ja perustaa uusia. Toisin kuin Oy Suomen valtio AB:ssa, jonka palveluiden pitää toimia jatkuvasti ja, jossa uudistus pitää tehdä yhtäaikaisesti.

Tämä vertaus loi minussa hieman myös ehkä armollisuutta viranhaltijoita, noita poliittisten uudistusten toteuttajia, kohtaan. Ehkäpä tästä saadaankin hyvä malli, pääministerin sanoin "pitää (vain) luottaa".

Ollakseni ainakin vielä hetken uskollinen omalle kriittisyydelleni, haluan nostaa, että valitettavan moni kuntienvälinen yhteistyöllä rakennettu palveluntarjoaja joutui lopettamaan toimintansa uudistuksen myötä. Tämä on myöskin käynyt ilmi julkisessa keskustelussa.

Pääasiallinen huolenaiheeni onkin tässä kohtaa alueiden erilaisuus ja palveluiden epäyhdenvertaisuus alueiden välillä. Vaikka jokainen hyvinvointialue saisikin rahoituksensa esimerkiksi asiakkaiden määrän perusteella, alueiden väliset erot (esim. Lapin etäisyydet) vaikeuttavat palveluntarjontaa. Myös valtavat säästötarpeet luovat painetta karsia palveluita, joka myöskin vähentää palveluntarjontaa.

Olisiko liikkuvissa palveluissa yksi avain ratkaisuun?

Mikään mediassa esitetty vaihtoehto ei kuulosta ratkaisevalta eikä hyvinvointialueiden tai valtion johdosta ole niitä myöskään kuulunut (ellei se leikkaus ole ratkaisu). En itsekään osaa esittää kaikkea ratkaisevaa ratkaisua, siksi ehkä toivonkin myös positiivista julkisuutta hyvinvointialueita koskien. Tällöin kaikkia ehdotuksia ei heti tyrmättäisi vaan voitaisiin keskustella rakentavasti ja uudet idea saisivat tuulta purjeisiin.

Tämä edellyttää vastuullisuutta ja yhteen hiileen puhaltamista niin medialta kuin myös päättäjiltäkin. Yhteiset palvelut on toivottavasti kaikkien mielestä säilytettävä.

Voisin vielä lainata erästä työpajaan osallistuneen nuoren ajatusta, siitä että "pitäisi saada kaikki mukaan ja rohkeita innovaatioita, myöskin yritystoiminnalta".

p.s. Kysymykseen siitä, mitä pitäisi muuttua että päättäjäpaneelin nuorisoministeri Bergqvist, kansanedustaja Hyrkkö ja aluehallituksen pj. Brask voisivat kuvitella työskentelevänsä alalla vastauksina olivat arvostusta pitäisi lisätä. He myös mainitsivat, että olivat kukin työskennelleet alalla tai olisivat ainakin päteviä  siihen.